Pelko pois

Pelko pois

Tänään 50 vuotta täyttävä kirkkohallituksen kansliapäällikkö Jukka Keskitalo tarttuu Helsingin Sanomien syntymäpäivähaastattelussa tärkeään asiaan: pelon ja epävarmuuden ilmapiiriin suomalaisessa yhteiskunnassa. Keskiössä pelon aiheuttajina eivät tänä päivänä ole nälänhätä ja kulkutaudit, vaan talous ja ennen kaikkea kansainvälinen talous ja sen heijastumat Suomeen. Meille kaikille ovatkin perin tuttuja lähes päivittäiset uutiset siitä, miten markkinat ovat pelästyneet milloin mitäkin: huonoja työllisyyslukuja Yhdysvalloissa, Italian valtionvelan määrää,
luottoluokitusyhtiöiden alentuneita rankkauksia, tuotantolukuja jne.

Keskitalon ydinviesti koskee sitä, miten uhkiin suhtaudutaan. Luodaanko pelkoa vai toivoa. Väliin tuntuu, että tiedotusvälineet suorastaan kilpailevat siitä, kuka saa haastateltavaksi
synkimmin värein tilannetta maalaavan talousasiantuntijan. Myös poliitikot kunnostautuvat kertoen syvät uurteet otsalla, kuinka vaikeaa on jo nyt ja kuinka jatkossa tulee olemaan vielä paljon paljon kovempaa. Realismissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta välillä tuntuu, että poliittisen katu-uskottavuuden oletetaan vaativan tummien värien ylikorostunutta käyttöä. Myös
historiattomuus kukoistaa. On vain tämä päivä ja sen ainutlaatuiset uhat. Olisi virkistävää kuulla vaihteeksi kerrottavan, että hankalissa tilanteissa on oltu aikaisemminkin ja niistä selvitään tälläkin kerralla.

Vaikka pelolla on oma tärkeä tehtävänsä ihmisen turvamekanismina, se voi yhteiskunnassa laajalle levitessään synnyttää apatiaa, lamaannusta ja ääri-ilmiöitä vahvistaen näin pelkovision
toteutumisen todennäköisyyttä. Toivon ja luottamuksen ilmapiirin puolestaan uskon vapauttavan energiaa ongelmien kohtaamiseen ja ratkaisemiseen.

Jukka Keskitaloa lainaten: pelolle ei pidä antaa valtaa.

Takapenkkiläisen näkökulmasta

Terveisiä Turusta, viime helmikuussa valitun kirkolliskokouksen ensimmäiseltä istuntokaudelta. Kun perusorientoituminen alkaa olla järjestyksessä näin kolmantena istuntopäivänä, kirjaan muutaman perushuomion tähänastisesta:

1) Kokouksen ilmapiiri vaikuttaa ensi tuntumalta jopa yllättävän myönteiseltä, kanssakäymisen kollegojen kesken ollessa lämmintä, mutkatonta ja luontevaa. Erimielisyyksiinkin varmasti vielä ehditään, mutta olen jo tässä vaiheessa vakuuttunut siitä, että tässä joukossa pystytään erottamaan riitelevät asiat riitelevistä ihmisistä.

2) Erityyppiset järjestäymisrituaalit ovat näin alkuun vieneet leijonan osan ajasta ja niinpä varsinaista substanssia on toistaiseksi ehditty käsitellä varsin rajallisesti. Vaan niinhän se on, että huolellinen pohjustaminen takaa jatkossa hyvät työskentelyedellytykset. Itse tulin toiveeni mukaisesti valituksi lakivaliokuntaan.

3) Maanantain avaismessussa minua kosketti erityisesti piispa Pihkalan saarna (tekstinä Joh. 7:37-39). Myös kanttori Jukka Pietilä ja hänen johtamansa kamarikuoro Nova ansaitsevat erityismaininnan osuvista teosvalinnoista ja tasokkaista esityksistä. Saimme nauttia elävien suomalaisten (J. Haapasalo, A. Kuorikoski, K-E. Gustafsson, K. Tikka) ja edesmenneiden ulkolaisten (H. Schütz, F. Händel) teoksista.

4) Kokouksessa käytetyt puheenvuorot ovat pääsääntöisesti olleet asiansa hallitsevien ihmisten punnittua puhetta. Nuori kollegani Sami Ojala tosin huomauttelee puhujien liiasta taustapeiliin katselemisesta, mutta todellisuudessa hänkin on vaikuttunut puheiden hyvästä tasosta.

5) Helsingin hiippakunnan edustajat on sijoitettu istuntosalissa kahden viimeisen rivin reunapaikoille. Sijainti on hyvä, sillä koko sali on valvovien silmiemme alla ja ruokasaliin minimimatka. Ainoana miinuksena, että Eero-piispamme on turhan kaukana laumastaan, vastakkaisen puolen eturivissä.

6) Kaikki tietävät, että leireillä ja kokouksissa syödään kaiken aikaa. Niin täälläkin. Kokenut kirkolliskokouskävijä kenttäpiispa Niskanen opasti minua tänään veteraanin viisaudella, kertoen jättävänsä täällä aina lounaan väliin ja tyytyvänsä päivälliseen. Viisas neuvo.

Kuten esittämistäni perushuomioista havaitsette, kirkolliskokousympäristö on tehnyt minuun myönteisen vaikutuksen. Jatkossa tilitän sitten laajemmin tuntojani asiakysymyksistä.

Kuka heitä johdattaa?

Helsingin Sanomien Nyt –liitteessä esiteltiin viikko sitten aukeaman täydeltä tamperelaisia vapaa-ajattelijoita, jotka ideoivat ja toteuttivat internetissä olevan suositun eroakirkosta.fi –sivuston. Juttu ei ole sinällään kovinkaan kiinnostava, sillä kirkon kaatajina esiintyvien, lievää voimakkaamman hybriksen vallassa olevien vapaasti ajattelevien argumentaatio kulkee tuttuja yllätyksettömiä latuja. Kun väitettyä uskonnonvastaisuuden lisääntymistä perustellaan sillä, että ”ihmiset ovat huomanneet, että uskonto aiheuttaa sosiaalisia ongelmia, jopa sotia”, ei voi olla Saarnaajan tavoin huokaisematta: ”Ei ole mitään uutta auringon alla”. Itse asiassa jutun puhuttelevin kohta onkin heti lehden kannessa olevassa sisältöesittelyssä, jossa ensin kerrotaan lähes 100 000 suomalaisen jo eronneen kirkosta nettipalvelun kautta. Tämän jälkeen tulee kysymys: Kuka heitä johdattaa?

Niin, kuka kirkosta eronnutta - ja ihmistä yleensäkin - johdattaa? Hyvä ja syvä kysymys. Kenties kuitenkin eri tavalla, kuin sen kirjoittanut toimittaja on tarkoittanut. Vastaukset epäilemättä vaihtelisivat suuresti ja saattaisivat joissakin tapauksissa yllättää jopa vastaajan itsensä. Näitä vastauksia haluaisin kuulla, sillä vakava yritys pohtia sitä, kuka tai mikä ihmistä johdattaa, vie perimmäisen äärelle. Miten sinä vastaisit?

Pellosta pöllähti

Pellon seurakunnan kirkkoneuvosto sai muutama päivä sitten valtakunnallista julkisuutta Oulun hiippakuntavaltuustolle tekemälleen aloitteelle pappisvirkaan vihittyjen vaalikelpoisuuden epäämisestä seurakuntavaaleissa. Aloite tuntuu yllättävältä ja kummalliseltakin, joten on kiintoisaa tarkastella lähemmin sen perusteluja. Sitä ennen taustaksi muutama sana nykyisestä järjestelmästä.

Voimassa olevan lainsäädännön mukaan seurakuntavaaleissa ei voida valita luottamustoimeen seurakuntaan virka- tai työsuhteessa olevaa työntekijää. Mikäli kyseessä on seurakuntayhtymä, puuttuu vaalikelpoisuus kaikilta yhtymän ja siihen kuuluvien seurakuntien työntekijöiltä. Rajoitus koskee yhtälailla pappeja, kanttoreita, diakoniatyöntekijöitä, suntioita, seurakuntasihteereitä jne. Sen tarkoitus on selvä: luottamuselimen jäsenen ja saman organisaation työntekijän roolit halutaan pitää tiukasti erillään. Oikeastaan ainoa kummajainen nykyjärjestelmässä on kirkkoherran ambivalentti rooli seurakuntaneuvoston (ja kirkkoneuvoston) puheenjohtajana/esittelijänä.

Pellon kirkkoneuvoston aloitetta perustellaan seuraavasti.

1) Sellaiset papit, jotka eivät seurakunnassa työtä tee, voivat saada enemmän sananvaltaa kuin ne, jotka seurakunnassa työtä tekevät. Tämä voi aiheuttaa jännitteitä (Mikko Pelkonen, Pellon kirkkoherra). Kirkon virasta syrjään tai eläkkeelle jäänyttä pappia seuraavat luottamustehtävään ne mahdollisesti kytemään jääneet ongelmat, joita jo viranhoidossa on ollut (Erkki Kitkiöjoki, Pellon kirkkoneuvoston varapuheenjohtaja, aloitteen tekijä).

Nämä perustelut kertovat omalla koruttomalla tavallaan, mistä kenkä puristaa: solmussa olevien ihmissuhteiden ja poikkeavien näkemysten aiheuttamia paikallisia ristiriitoja halutaan ratkoa kirkkolakia muuttamalla. Huomiotta tuntuu jääneen, että työntekijöillä ja kollektiivisilla luottamuselimillä on erilaiset, täysin toisistaan poikkeavat roolit ja tehtävät seurakunnassa. Molemmilla on oma tonttinsa, ”sananvallan määrä” riippuu siitä kenen alueella liikutaan. Toisin kuin Pellossa, seurakunnan jäseninä olevat papit tulee nähdä resurssina, ei uhkana. Vai voiko olla eri mieltä siitä, että vaikkapa päätoimittaja (pappi) Tapani Ruokasella tai veljellään professori (pappi) Miikka Ruokasella olisi annettavaa kotiseurakuntansa seurakuntaneuvoston jäsenenä?

2) Toisena perusteluna aloitteelle esitettiin, että hiippakuntavaltuuston ja kirkolliskokouksen vaaleissa pappien ja maallikkojen vaalit on eriytetty. Lakimuutos merkitsisi Pellon kirkkoneuvoston mukaan tämän jaon ulottamista seurakuntatasolle.

Perustelu on perin outo. Eikö tämä logiikka johda väistämättä siihen, että myös kirkkovaltuustoihin ja seurakuntaneuvostoihin pitää määrittää papeille omat kiintiöt, joihin seurakunnan alueella asuvat papit sitten vaaleissa valitsevat pappisedustajat? Tällaista en kuitenkaan huomannut ehdotetun.

Kaiken kaikkiaan Pellon kirkkoneuvoston aloite kertoo hämmästyttävästä kokonaisnäkemyksen puutteesta. Oulun piispa Samuel Salmi ampuikin aloitteen välittömästi tylysti alas toteamalla: "Valtuuston ehdokkuus ja jäsenyys ovat demokraattisesti säädeltyjä eikä ketään voi rajata niiden piiristä pois. Kansalaisen perusoikeuksia on, että he voivat äänestäjinä vapaasti valita, kenelle antavat luottamuksensa." Näinhän se on.

Kirkko vastakulttuurin edustajana

Luin joitakin päiviä sitten kirkon strategiaa vuoteen 2015 hahmottaneen työryhmän mietinnön Meidän kirkko, osallisuuden yhteisö. Tiiviistä, vajaa 50-sivuisesta kirjasesta jäi hyvä maku. Valtaosan sivuista vie kirkon toimintaympäristössä tapahtuneita muutoksia aiempien selvitysten pohjalta kirjaava kooste. Tämä sinänsä välttämätön osuus ei kuitenkaan ole mietinnön tärkein anti. Olennaisinta on, että vuotta 2015 koskeva visio ja sen saavuttamiseksi hahmotellut toiminnalliset suuntaviivat johdetaan selkeästi kirkon olemuksesta, tehtävästä ja arvoista. Aikana, jolloin kirkko usein nähdään sen omassakin piirissä asiakkailleen asiakaslähtöisesti erityyppisiä elämyksellisiä, sosiaalisia, taloudellisia ym. palveluja tuottavana organisaationa, on virkistävää lukea kirkkoa luonnehdittavan olemukseltaan hengelliseksi uskon, rakkauden ja keskinäisen yhteyden yhteisöksi, jonka tehtävänä on kutsua ihmisiä pelastukseen ja noudattamaan elämässään Jumalan tahtoa.

Kirkkoa ja sen piirissä toimivia moititaan usein yleisen mielipiteen perässä juoksemisesta ja vallanpitäjien mielistelystä. Vaikka arvostelu on monesti yliampuvaa ja tarkoitushakuista, siinä on epäilemättä tiettyä perääkin. Ei nimittäin liene aivan tavatonta, että kirkon olemusta, tehtävää ja arvoja koskevia näkemyksiä peitellään ja silotellaan, jotta pysyttäisiin ”mukavan miehen” maineessa. Tämän tyyppinen ympäristöön sulautuminen on tuskin kuitenkaan pitemmän päälle viisasta, sillä kirkko joka ei totuudellisesti profiloidu olemuksensa pohjalta, ei myöskään ole uskottava ja kiinnostava.

Kun lukee työryhmän kirjaamia kirkon arvoja, voi helposti todeta, että ne ovat monilta osin vastakkaisia arvoille, jotka näyttäisivät vallitsevan yhteiskunnassamme. Rakkauden kaksoiskäskystä ja kymmenestä käskystä nousevat vaateet pyhän kunnioituksesta, lähimmäisistä huolehtimisesta, kohtuullisuudesta elämäntavoissa, heikkojen ja syrjäytyneiden puolustamisesta, oikeudenmukaisuudesta ja tasapuolisuudesta eivät välttämättä ole kärkiarvoja yhteiskunnassa, jonka johtotähtiä ovat kokonaisseurauksista piittaamaton voitontavoittelu ja kilpailukyky. Kirkon arvot edustavat tällaisessa järjestelmässä selkeää vastakulttuuria ja sellaiseksi kirkon tulee mielestäni myös profiloitua. Kysymys ei tällöin tietenkään ole minkäänlaisesta rettelöinnistä, vaan ainoastaan siitä, että tuomme eri yhteyksissä esiin omat arvomme ja myös mahdollisuuksien mukaan toimimme niiden mukaan niin yhteisönä kuin yksilöinäkin.

Tarvitaanko kirkossamme henkilöseurakuntia?

Kirkkomme seurakuntamalli on perinteisesti ollut parokiaalinen, jolla tarkoitetaan sitä, että Suomi jakaantuu alueellisiin seurakuntiin ja ihminen kuuluu siihen seurakuntaan, jonka alueella hän asuu. Yhteiskunnallisten ja kulttuuristen muutosten, ennen kaikkea moniarvoistumisen ja yksilöllisyyden korostumisen myötä kyseisen mallin oikeutus ainoana rakenteena on viime aikoina kyseenalaistettu. Vaihtoehdoksi on esitetty järjestelmää, jossa alueellisten seurakuntien ohella olisi mahdollista perustaa myös laajemmalla alueella toimivia henkilöseurakuntia, joiden jäseniksi halukkaat voivat liittyä.

Henkilöseurakuntia koskevaa keskustelua on käyty vilkkaasti. Viimeksi Kotimaa –lehden tuorein numero (17.1.2008) uhrasi asian käsittelylle runsaasti palstatilaa. Esitettyjen, osin varsin lennokkaiden ajatusten asiallista arviointia vaikeuttaa suuresti niihin liittyvä käsitteellinen epämääräisyys. On nimittäin ilmeistä, että henkilöseurakunnalla tarkoitetaan puhujasta riippuen varsin erilaisia asioita. Yhdistävä piirre kuitenkin on se, että käsitteellä viitataan ihmisryhmään, jota kirkkomme tunnustuksen ja järjestyksen puitteissa yhdistää tietty alakulttuuri (musiikkityyli, elämäntapa, teologinen tulkinta tai painotus, aate, jne.), joka koetaan myös kristillisen seurakuntaelämän kannalta relevantiksi ja keskeiseksi.

Jos lähdetään siitä, että henkilöseurakunta olisi kirkkomme nykyiselle alueelliselle perusyksikölle rinnasteinen yhteisö, voidaan esittää tiettyjä tunnusmerkkejä, jotka myös henkilöseurakunnan tulisi täyttää ollakseen todella seurakunta, eikä vain enemmän tai vähemmän vapaamuotoinen samanhenkisten yhteisö. Tällaisia tunnusmerkkejä ovat johtava pappi (”kirkkoherra”), luottamuselin (”seurakuntaneuvosto”), laaja hallinnollinen, taloudellinen ja toiminnallinen itsehallinto, sekä oikeus jäsentensä kirkollisverotuloihin. Kirkkolain 4 luvun 1 §:n mukaan ”seurakunta huolehtii jumalanpalvelusten pitämisestä, kasteen ja ehtoollisen toimittamisesta sekä muista kirkollisista toimituksista, kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta ja lähetystyöstä sekä muista kristilliseen sanomaan perustuvista julistus- ja palvelutehtävistä”. Nämä velvoitteet nousevat kirkon tehtävästä ja kuuluisivat luonnostaan myös henkilöseurakunnille.

Mitä etuja henkilöseurakunnilla sitten saavutettaisiin? Ajatuksen kannattajat korostavat, että ihmisten aktiivisuus ja sitoutuneisuuden aste nousisivat jokaisen voidessa valita itselleen mieluisen seurakunnan. Moniarvoisen ja yksilöllisyyttä korostavan ajan katsotaan jopa vaativan tällaista mahdollisuutta. Myös markkinoiden nykyiseen toimimattomuuteen ja vapaaseen kilpailuun on vedottu henkilöseurakuntien tueksi. Erityisesti nuorten aikuisten joukkopaon ja muunkin kirkosta eroamisen arvellaan tyrehtyvän henkilöseurakuntien myötä. Uudistuksen nähdään myös helpottavan esimerkiksi naispappeuteen ja seksuaalivähemmistöihin liittyvien kiistojen hoitamista.

Entä haitat? Visioidaanpa tilannetta Helsingin seurakuntayhtymän alueella henkilöseurakuntajärjestelmän vallitessa. On varsin todennäköistä, että kirkkomme eri herätysliikkeet kiirehtisivät perustamaan itseään lähellä olevia henkilöseurakuntia. Olisihan tiedossa merkittävä toimintaresurssien lisäys verotulojen myötä. Myös esimerkiksi Tuomas-yhteisö, seksuaalivähemmistöihin kuuluvat, naispappeutta ja muuta hapatusta vastustavat ”tunnustukselliset”, karismaatikot ja kenties monet muutkin ryhmät vähintäänkin harkitsisivat omaa seurakuntaa. Tuloksena olisi seurakuntakentän radikaali sirpaloituminen, mikä olisi varsin erikoista aikana, jolloin Helsingissä on pyritty seurakuntien yhdistämiseen niiden elinkelpoisuuden takaamiseksi ja toiminnan tehostamiseksi. Alueellisten seurakuntien resurssit luonnollisesti vähenisivät henkilöseurakuntien myötä, mikä ei voisi olla vaikeuttamatta niiden toimintaa. Olen myös koko lailla vakuuttunut, että mainitunlainen sirpaloituminen rikkoisi eriseuraisuutta korostaessaan vakavasti kirkkoomme kuuluvien kristillistä yhteyttä.

Summa summarum. Henkilöseurakuntajärjestelmän tueksi esitetyt näkökannat ovat suurelta osin idealismin värittämiä toivotaan, toivotaan –maalailuja, joiden realistisuudesta ei juurikaan ole takeita. Järjestelmään siirtymisen kirkolle tuomat uhat sen sijaan ovat varsin vakavia ja konkreettisia ja niiden realisoituminen erittäin todennäköistä. Tämän vuoksi alueellisiin seurakuntiin rinnastettavien henkilöseurakuntien perustaminen olisi vakava virhe. Ne tavoitteet, joihin henkilöseurakunnilla pyritään, voidaan saavuttaa epävirallisten ja joustavien rakenteiden kautta myös nykyisen alueellisen järjestelmän puitteissa.

Naapurin tontille rakentamassa

Luther-säätiö näkyy jälleen päässeen otsikoihin. Tällä kerralla säätiön palvelukseen Ruotsin Lähetyshiippakunnassa vihityn papin Kuopiossa toimittamien kasteiden vuoksi. Sinänsähän asiassa ei pitäisi olla mitään kummallista. Uskonnollinen yhteisö – tässä tapauksessa Luther-säätiö - voi luonnollisesti lainsäädännön rajaaman yleisen säädyllisyyden ja hyvien tapojen puitteissa itse määritellä kirkkokäsityksensä sekä kasteteologiansa ja -proseduurinsa. Siihen ei ole ulkopuolisilla sanomista.

Erikoiseksi tilanteen tekee se, että Luther-säätiö ilmoittaa ensisijaiseksi työnäykseen ”rakentaa kirkkomme [Suomen evankelis-luterilainen kirkko] sisällä jumalanpalvelusyhteisöjä”, joissa julistetaan sanaa ja toimitetaan sakramentteja. Säätiön itseymmärryksen mukaan se siis toimii kirkkomme sisällä. Tähän viittaa myös se, että erityisesti korostetaan kasteiden tulleen toimitetuiksi ”kirkkokäsikirjan mukaisesti”.

Epäselväksi kuitenkin jää, minkä yhteisön jäsenyyteen lapset on kastettu. Oman kirkkomme järjestyksen mukaan kasteen sakramentti liittää kastettavan - paitsi Kristuksen maailmanlaajuiseen kirkkoon - aina myös jonkin paikallisseurakunnan jäsenyyteen. Koska ”ruotsinpapit” eivät omaa kirkossamme pappisvaltuuksia, he eivät voi kastaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyyteen. Niinpä ainoa näkyvä seurakunta, johon kastettavat voidaan sakramentissa liittää lienee rekisteröimättömänä yhdistyksenä toimiva Luther-säätiön alueellinen jumalanpalvelusyhteisö. Toinen vaihtoehto on, ettei lapsia kasteta minkään ajallisen yhteisön jäsenyyteen. Tähän viittaa kuopiolaisten lasten luterilaisiin seurakuntiin kuuluvien vanhempien halu liittää lapsensa Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon säätiön piirissä toimitettujen kasteiden jälkeen.

Viimeistään näiden kastetapausten myötä on tullut täysin selväksi, ettei Luther-säätiö puheistaan ja haluistaan (?) huolimatta toimi kirkkomme sisällä, vaan selkeästi sen ulkopuolella. Se, että osa säätiön jumalanpalvelusyhteisöihin kuuluvista on myös luterilaisten seurakuntiemme jäseniä, ei tietenkään asiaa muuksi muuta. Säätiön piirissä tehtyä kastelinjausta voidaan pitää sikäli tervetulleena, että se selventää tilannetta paaluttaessaan vääjäämättä säätiön ja kirkkomme suhteen kahden erillisen ja toisistaan täysin riippumattoman yhteisön väliseksi. Piispamme joutuvat kuitenkin jatkossa pohtimaan, onko heidän kaitsentavaltansa alaisuudessa olevien pappisviran haltijoiden mahdollista toimia oman kirkkomme näkökulmasta ”vieraan” uskonnollisen yhteisön palveluksessa ja kuitenkin säilyttää pappisvirkansa myös Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.