Tarvitaanko kirkossamme henkilöseurakuntia?

Kirkkomme seurakuntamalli on perinteisesti ollut parokiaalinen, jolla tarkoitetaan sitä, että Suomi jakaantuu alueellisiin seurakuntiin ja ihminen kuuluu siihen seurakuntaan, jonka alueella hän asuu. Yhteiskunnallisten ja kulttuuristen muutosten, ennen kaikkea moniarvoistumisen ja yksilöllisyyden korostumisen myötä kyseisen mallin oikeutus ainoana rakenteena on viime aikoina kyseenalaistettu. Vaihtoehdoksi on esitetty järjestelmää, jossa alueellisten seurakuntien ohella olisi mahdollista perustaa myös laajemmalla alueella toimivia henkilöseurakuntia, joiden jäseniksi halukkaat voivat liittyä.

Henkilöseurakuntia koskevaa keskustelua on käyty vilkkaasti. Viimeksi Kotimaa –lehden tuorein numero (17.1.2008) uhrasi asian käsittelylle runsaasti palstatilaa. Esitettyjen, osin varsin lennokkaiden ajatusten asiallista arviointia vaikeuttaa suuresti niihin liittyvä käsitteellinen epämääräisyys. On nimittäin ilmeistä, että henkilöseurakunnalla tarkoitetaan puhujasta riippuen varsin erilaisia asioita. Yhdistävä piirre kuitenkin on se, että käsitteellä viitataan ihmisryhmään, jota kirkkomme tunnustuksen ja järjestyksen puitteissa yhdistää tietty alakulttuuri (musiikkityyli, elämäntapa, teologinen tulkinta tai painotus, aate, jne.), joka koetaan myös kristillisen seurakuntaelämän kannalta relevantiksi ja keskeiseksi.

Jos lähdetään siitä, että henkilöseurakunta olisi kirkkomme nykyiselle alueelliselle perusyksikölle rinnasteinen yhteisö, voidaan esittää tiettyjä tunnusmerkkejä, jotka myös henkilöseurakunnan tulisi täyttää ollakseen todella seurakunta, eikä vain enemmän tai vähemmän vapaamuotoinen samanhenkisten yhteisö. Tällaisia tunnusmerkkejä ovat johtava pappi (”kirkkoherra”), luottamuselin (”seurakuntaneuvosto”), laaja hallinnollinen, taloudellinen ja toiminnallinen itsehallinto, sekä oikeus jäsentensä kirkollisverotuloihin. Kirkkolain 4 luvun 1 §:n mukaan ”seurakunta huolehtii jumalanpalvelusten pitämisestä, kasteen ja ehtoollisen toimittamisesta sekä muista kirkollisista toimituksista, kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta ja lähetystyöstä sekä muista kristilliseen sanomaan perustuvista julistus- ja palvelutehtävistä”. Nämä velvoitteet nousevat kirkon tehtävästä ja kuuluisivat luonnostaan myös henkilöseurakunnille.

Mitä etuja henkilöseurakunnilla sitten saavutettaisiin? Ajatuksen kannattajat korostavat, että ihmisten aktiivisuus ja sitoutuneisuuden aste nousisivat jokaisen voidessa valita itselleen mieluisen seurakunnan. Moniarvoisen ja yksilöllisyyttä korostavan ajan katsotaan jopa vaativan tällaista mahdollisuutta. Myös markkinoiden nykyiseen toimimattomuuteen ja vapaaseen kilpailuun on vedottu henkilöseurakuntien tueksi. Erityisesti nuorten aikuisten joukkopaon ja muunkin kirkosta eroamisen arvellaan tyrehtyvän henkilöseurakuntien myötä. Uudistuksen nähdään myös helpottavan esimerkiksi naispappeuteen ja seksuaalivähemmistöihin liittyvien kiistojen hoitamista.

Entä haitat? Visioidaanpa tilannetta Helsingin seurakuntayhtymän alueella henkilöseurakuntajärjestelmän vallitessa. On varsin todennäköistä, että kirkkomme eri herätysliikkeet kiirehtisivät perustamaan itseään lähellä olevia henkilöseurakuntia. Olisihan tiedossa merkittävä toimintaresurssien lisäys verotulojen myötä. Myös esimerkiksi Tuomas-yhteisö, seksuaalivähemmistöihin kuuluvat, naispappeutta ja muuta hapatusta vastustavat ”tunnustukselliset”, karismaatikot ja kenties monet muutkin ryhmät vähintäänkin harkitsisivat omaa seurakuntaa. Tuloksena olisi seurakuntakentän radikaali sirpaloituminen, mikä olisi varsin erikoista aikana, jolloin Helsingissä on pyritty seurakuntien yhdistämiseen niiden elinkelpoisuuden takaamiseksi ja toiminnan tehostamiseksi. Alueellisten seurakuntien resurssit luonnollisesti vähenisivät henkilöseurakuntien myötä, mikä ei voisi olla vaikeuttamatta niiden toimintaa. Olen myös koko lailla vakuuttunut, että mainitunlainen sirpaloituminen rikkoisi eriseuraisuutta korostaessaan vakavasti kirkkoomme kuuluvien kristillistä yhteyttä.

Summa summarum. Henkilöseurakuntajärjestelmän tueksi esitetyt näkökannat ovat suurelta osin idealismin värittämiä toivotaan, toivotaan –maalailuja, joiden realistisuudesta ei juurikaan ole takeita. Järjestelmään siirtymisen kirkolle tuomat uhat sen sijaan ovat varsin vakavia ja konkreettisia ja niiden realisoituminen erittäin todennäköistä. Tämän vuoksi alueellisiin seurakuntiin rinnastettavien henkilöseurakuntien perustaminen olisi vakava virhe. Ne tavoitteet, joihin henkilöseurakunnilla pyritään, voidaan saavuttaa epävirallisten ja joustavien rakenteiden kautta myös nykyisen alueellisen järjestelmän puitteissa.